Villi ja vallaton Blur:
"Mikään ei ole tylsempää kuin rock-bändi, jolla on sanoma"

Blur on aiheuttanut aikamoisen mylläkän kotimaassaan Englannissa. Siellä nimittäin raivoaa Blur-mania, joka näytti saavuttavan lakipisteensä kun Blur ja toinen suosittu kitararockbändi Oasis aloittivat kaksintaiston siitä, kumman uusi sinkku nousee listaykköseksi. Blur voitti, kun sinkku Country House nousi ykköseksi heti ilmestymisensä jälkeen ja Oasiksen Roll With It jäi kakkoseksi noin nenän mitalla.
    Kilpailun oli tarkoitus olla leikkimielinen kisa, mutta yhtäkkiä se riistäytyi käsistä: molemmat bändit koreilivat miltei kaikkien englantilaislehtien kansissa ja jopa BBC:n tv-uutislähetyksissä seurattiin tätä popparipoikain kamppailua mielenkiinnolla. Viimeksi Englannissa on yhden viikon aikana myyty yhtä mahdoton määrä sinkkuja kymmenen vuotta sitten. Eikä tietenkään vältytty vertailemasta Bluria Beatlesiin ja Oasista Rolling Stonesiin. Kun kohu sitten laantui ja kaupoista sinkut loppuivat, ilmestyivät molempien bändien uudet albumit. Ja meno jatkuu...
    Suosikki sai kynsiinsä koko touhusta hieman hämmentyneen Blur-basisti Alex Jamesin, joka ihan oikeasti haluaisi tulla Suomeen. Ikävä kyllä, Blurin Skandinaviankierros tyssäsi Tukholmaan.

lurin basisti Alex Jamesilla on kankkunen. Taas on tullut juhlittua. Alex myöntääkin, että kuppia tulee kallisteltua melko usein. Taannoin hän kirjoitti päiväkirjamaisen artikkelin New Musical Expressiin ja jokaisen uuden päivän kohdatessa hän valitteli krapulaansa.
    - Viina saa kaikki käyttäytymään samalla tavalla. Etkö sinä ole Suomesta? Eikö siellä juoda paljon? Me emme ole koskaan käyneet Suomessa, mutta maan maineen perusteella siellä voisi olla hauskaakin, aprikoi Alex ja lupaan ostaa hänelle tuopin jos toisenkin mikäli hän tänne joskus eksyy. Tästä hän ilahtuu kovasti.
    Kun viinan ilot ja kirot on käsitelty, huomautan Alexille, että jos englantilaista musiikkilehdistöä on uskominen, Britanniassa on enää neljä bändiä: kovan luokan kilpailijat Blur ja Oasis, Suede, jonka nokkamies Brett Anderson katsoo asiakseen haukkua kumpaakin edellä mainittua orkesteria sekä Elastica, joka saa palstatilaa ainoastaan siksi, että bändin naissolisti Justine seurustelee Blurin solistin Damon Albarnin kanssa.
    - Onhan täällä paljon bändejä ja hyviä sellaisia. Tosin me ja Oasis myydään eniten levyjä. Ja lehdistöhän nyt yrittää aina tehdä ison numeron kilpailutilanteesta. Minusta kaikkien bändien musa on hyvää. Ja tämän pystyn sanomaan siksi, että Blur on kaikkein suurin ja kaunein, väistelee Alex joviaalisti brittilehdistön aiheuttamaa myrskykeskusta.
    - Minusta on pelkästään fantastista, että neljän kaveruksen perustamat kitararockbändit myyvät taas miljoonittain levyjä. Vuosi sitten jo pelkkä ajatus siitä, että Blurin kaltainen bändi myisi miljoona levyä oli aivan mahdoton. Vuosi sitten samoja määriä levyjä myivät tylsät Cranberriesin tapaiset bändit. On tapahtunut suuri muutos.
    Blur ei enää ole ujojen brittipoikien indie-yhtye. Blur tietää isoja otsikoita, skandaaliainesta juorulehdille, uutta riistaa paparazzi-kuvaajille eli meheviä juttuja.
    - Meheviä juttuja meistä? Ei niitä ole. Ja koska niitä ei ole, lehtimiehet keksivät niitä päästään, toteaa Alex pokkana, vaikka hänen tiedetään seurustelevan INXS-yhtyeen solistin Michael Hutchencen entisen heilan, huippumalli Helena Christiansenin kanssa ja vaikka paparazzi-kuvaaja on kamerallaan bongannut Damonin kyhnyttävän jonkun vaalean blondin kainalossa Lontoon Stringfellows-discossa samaan aikaan kun oma kullanmuru Justine kiersi ympäri Amerikkaa Elastica-bändeineen ja vaikka...
    - Onhan noita juttuja ja tavallaan se tuntuu ihan oikealta. Siis onhan se typerää, Alex koettaa kelata.
    - Keskustelin tässä taannoin erään rockstaran kanssa puhelimessa. Olen ihaillut tätä tyyppiä jo vuosia. Kesken keskustelun ajattelin, "jessus, miten tylsä tyyppi", eikä se tyyppi edes tajunnut lopettaa sitä puhelua. Jos joku olisi tullut sanomaan minulle vuosia sitten, että idolini kyllästyttäisi minut kuoliaaksi, olisin häipynyt paikalta saman tien. Mutta mehän olemme kaikki vain ihmisiä. Minusta rockstarojen ympärillä on aivan liikaa mystisyyttä ja mytologioita.
    Mutta jotkut tähdet haluavat, että heitä ympäröi tietynlainen salaperäisyys.
    - Siinä tapauksessa heillä on jotakin salattavaa.
    Ehkä he yrittävät salata jotakin, jota heillä ei ole.
    - Sepä se. Popbiisien tekeminen on helppoa. Kuka tahansa pystyy tekemään popbiisejä, jos vain haluaa. Tämä saattaa kuulostaa kyllä kliseeltä.
    Sanoo Alex, jonka bändi on myynyt miljoonia levyjä. Kuinkahan moni bändi ja biisinikkari maailmassa mahtaa olla eri mieltä hänen kanssaan?
    - Jos uskoo siihen, mitä tekee, niin biisien tekeminen on helppoa. Yritän vain sanoa, etten usko nerouteen tällä alalla, hän selittää ja minun on hyväksyttävä selitys.


SUURI PAKO

The Great Escape on Blurin neljäs albumi. Pikkuhiljaa Blur on kehittynyt vuonna 1991 ilmestyneen debyyttilevy Leisuren aikaisesta kömpelöstä, amatöörimaisesta britti-indieyhtyeestä tyylikkääksi popbändiksi, jonka musiikissa on sekä professionaalista otetta että harrastelijamaista keveyttä ja huumoria. Blurissa sekoittuvat koulupoikamainen viattomuus, huumori, ironia ja vakavuus, kepeät popbiisit ja kunnianhimo. Nämä ainekset tekevät bändistä vastustamattoman. Bluriin on helppo langeta ja näyttää siltä, että saarivaltakunnasta ei enää löydy montaakaan moppipäätä tai vastaavaa, joka ei bändiä diggaisi.
    The Great Escape on hyvä, joskaan ei järisyttävän mainio kitarapoplevy, jossa bändi seikkailee tyylihetteikössä eksymättä kuitenkaan omalta polultaan. Levyllä Blur tarinoi tämän päivän ihmisistä, jotka elävät omassa pikku maailmassaan kuin ansaan jääneinä ja haaveilevat paremmasta, siitä Suuresta Paosta. Joillekin se merkitsee lottovoittoa ja taloa maaseudulla, toisille automatkaa. Blurin kotimaasta ei voi erehtyä, sillä niin musiikilliset kuin sanoitukselliset ainekset se ammentaa englantilaisesta kulttuurista aina Beatles -vaikutteita myöten. Esimerkiksi biisi nimeltä Best Days Of Our Lives kuulostaa paikoitellen Beatlesin Across The Universe -hitiltä.
    - Niinkö? Siinä on ehkä samanlaisia haaveilevia, pateettisia, joulun ykköshitti-elementtejä kuin Beatlesin biisissä, Alex vääntää ja myöntää, että 60-luvun pop haamuilee Blurin musiikin taustalla muutenkin.
    - 60-luvulla tehtiin vahvoja melodioita. Se oli aika, jolloin tehtiin loistavia biisejä. Toki me nappaamme vaikutteita siltä ajalta, mutta myös 70-, 60- ja 80-luvuilta. Silti toivon, että musiikkimme on 90-lukua.
    Blur ei ole koskaan ollut haudanvakava bändi. Huumoria pitää olla niin musiikissa, videoissa kuin imagossakin.
    - Mikään ei ole tylsempi kuin "rehellinen" rockbändi, jolla on mukamas joku viesti tai missio. Ne on hirveitä. Minun mielestäni musiikkiin ei pidä suhtautua liian vakavasti eikä sitä pidä miettiä liikaa. Mitä enemmän musiikkia ajattelee sitä tehdessään, sitä huonompaa siitä tulee. Sen pitäisi vain tulla tupsahtaa alitajunnasta, Ei ole mitään järkeä selittää musiikkia. Ei siihen pysty, ja minusta se on musiikissa hyvä asia.
    Useimpien tämän hetken huippubändien musiikki on kuitenkin hirvittävän ahdistavaa ja masentavaa. Miksi?
    - Syyttäisin siitä grungea. Minusta grungen tapa ihannoida nuoruusajan epätoivoa on negatiivinen asia. On helppoa olla surkea, ahdistunut ja möyriä epätoivossa. Ne ovat voimakkaita tunteita eikä minun mielestä epätoivoon pidä ketään rohkaista, ja siihen nämä grunge-bändit syyllistyvät. Ja sitten ovat nämä hiton sekunda-grungebändit, jotka ovat aivan surkeita ja kauheita. Mitä ne luulevat antavansa ihmisille?
    Pahan olon?
    - No juuri sitä. Minä haluan ainakin, että meidän musiikistamme tulisi ihmisille hyvä olo.
    Mutta ehkä jotkut bändit nimenomaan haluavat, että ihmiset saisivat oikein hattumaiset fiilikset heitä kuunnellessa.
    - Miksi? Miksi ihmisiä ei saisi tehdä iloiseksi? Ja nämä surkimusbändit vielä teeskentelevät voivansa pahoin. Älytöntä, Alex siunailee.
    The Great Escape tarinoi ihmisistä, jotka eivät pysty elämään todellisuudessa vaan haaveilevat jostakin paremmasta.
    - Kyllä. Me kaikki haluamme päästä pakoon tilanteista, joissa elämme. Ja musiikki on yksi tapa paeta todellisuutta. Myöskin telkkarin katsominen tai sanomalehtien lukeminen on eräs tapa eristäytyä senhetkisestä todellisuudesta.
    Kuvittelevatko ihmiset, että maailman pitäisi olla suuri huvittelukeskus? Niinhän te tavallaan väitätte biisissä The Universal, joka kertoo maailmasta, jossa kaikki on ilmaista.
    - Eihän elämä ole yhtä hauskanpitoa. Olen kuullut sanottavan, että hulluiksi luokitellut ihmiset pystyvät elämään todellisuutta huomattavasti intensiivisemmin kuin niinsanonut "selväjärkiset". Hullut esimerkiksi pystyvät sanomaan ja ilmaisemaan suoraan, mikäli he eivät pidä jostakin, selväjärkiset taas eivät. Siksi he haluavat paeta todellisuutta.


BLURIN NOUSU JA TUHO?

Mikäli kaikki sujuu vanhojen perinteiden mukaisesti, englantilainen musiikkilehdistö kohta kääntää selkänsä Blurille ja aloittaa hitaan ja varman tuhoamistyönsä. Ilmiötä kutsutaan backlashiksi. Tämänpäivän tähti joutuu huomenna lahdattavaksi - tekipä orkesteri tai artisti jatkossa miten hienoja levyjä tahansa. Ja kun lehdistö hylkää, hylkää myös yleisö, lukuunottamatta vannoutuneimpia faneja. Ja lehdistön haippausjuonen uhreiksi on joutunut moni englantilaisyhtye, joista viimeisin oli muutaman vuoden takainen ykköskansikuva-, ja listabändi Suede. Elämä on kovaa poppistähdilläkin.
    - Me olemme jo kokeneet yhden backlashin vuonna 1992. Kesti vuoden selviytyä siitä. Eräs Melody Maker -lehden toimittaja sanoi minulle, että The Great Escape on arvostelun kestävä levy ja että nyt ihmiset puhuvat meidän kohdallamme kaikesta muusta paitsi musiikista. Mutta se jätkä olikin täysi kaheli. Mutta backlash... Pitää nauttia suosiosta niin kauan kuin sitä kestää eikä ajatella laskukautta. Mielestäni tämä on paras levy, jonka olemme tehneet ja niin edelleen lässynlässyn. Muuta en pysty sanomaan.
    Mutta onko englantilaisella musiikkilehdistöllä sitten liikaa valtaa?
    - Tavallaan. On tietysti parempi olla suosittu huolimatta siitä, mitä lehdet kirjoittavat. Lehdistöllä on omat suosikkibändinsä. Esimerkiksi Menswear on englantilaisen musiikkilehdistön lempibändi, koska bändin jätkät käyvät ulkona joka ilta ja näyttävät hyviltä valokuvissa ja lehdistö pystyy manipuloimaan heitä. Sama tapahtui Suedelle, joka oli täysin lehdistön luoma bändi. Ennen kuin lehdet alkoivat kirjoitella Suedesta ja ihmiset tulkita bändin tekstejä ja pohtia niitä, Suede oli aivan erilainen bändi. Mutta tottakai bändi alkoi lukea heistä kirjoitettuja juttuja ja lopulta muuttui sellaiseksi, jollaisena heidät haluttiin tunnettavan. On aina erittäin imartelevaa lukea itsestään juttuja, vaikka niissä haukuttaisiin runkkariksi. Massamedialla on omituinen vaikutus ihmisiin. Ihan järkevätkin ihmiset muuttuvat vähän hassuiksi joutuessaan median kanssa tekemisiin.
    Alex ei pelkää lehdistöä eikä hänellä ole mitään julkisuutta vastaan - päinvastoin.
    - Meistä voi tehdä juttuja poplehtiin sekä sanomalehtiin ja minusta on hienoa, että hyvin erilaiset ihmiset haluavat lukea meistä.
    Oletko sinä onnellinen?
    - Tällä hetkellä? Kyllä. Mutta eihän sitä aina voi olla onnellinen.
    Oletko rikas?
    - Kyllä, mutta on aika hassua, etten ole ehtinyt juurikaan rahojani tuhlata. Olen vain pannut niitä pankkiin. En ole vaihtanut asuntoa tai muutakaan.
    Aiotko ostaa ison talon maaseudulta?
    - Hahahaa! No en.

Virve Valli
Typed up by Veikko's Blur Page
 

Back to top