BLUR:
On aika laulaa, tanssia ja kasvaa

Unohtakaa brittipop, Oasisin kanssa käyty kädenvääntö ja teinihysteria. Blur on palanut uusin eväin; yhtyeen uusi albumi on mystinen, suriseva ja särmikäs. Damon Albarn ja Alex James kertovat, miten kaikki tapahtui.

n kulunut viisi vuotta Blurille läpimurron koko Euroopassa tuoneesta Girls & Boys -singlestä, kaksi vuotta niistä neljästä Brit Awards -palkinnosta, yksi vuosi Damon Albarnin Trainspotting-soundtrackille tekemistä kappaleista. Blurin viidennen albumin - nimeltään pelkästään Blur - tehtävänä on palauttaa yhtyeen suosio Oasisin (tai Status Quoasisin, kuten Alex sitä kutsuu) suosion tasolle.
    Kiertueiden välillä Damon otti tatuoinnin ("Mum") vasempaan käsivarteensa ja näytteli brittiläisessä Face-nimisessä kokoillan elokuvassa Robert Carlylen (Trainspotting) ja Ray Winstonin (Scum) kanssa. Damon luki myös runoja ja lauluntekstejä Lontoon "runo-olympialaisissa" Royal Albert Hallissa, missä runoja lukivat myös Ray Davies, Nick Cave ja Patti Smith. Alexin sivuprojekti Me Me Me julkaisi melko mukavan singlen Happy Around.
    Juttelen Damon Albarnin ja Alex Jamesin kanssa lontoolaisessa Gore hotellissa. Vitsin vuoksi ylläni on Sonyn sadetakki, jonka selässä lukee jättimäisin kirjaimin Oasis. Asia ei näytä hämmentävän miehiä millään tavalla. Se saa Damonin hymyilemään, mutta Alex väittää, ettei enää kiinnitä huomiota moisiin seikkoihin.


TITAANIEN TAISTELU

No niin, kumpi teistä on Liam?
    Alex (virnistäen): - Todella hauskaa.
    No, haluatteko sanoa jotain ystävällismielisten vihollisuuksien päätteeksi?
    Damon: - Minua ei huoleta se, miten Oasisilla nykyään menee. Mielestäni Liam on hyvä laulaja ja... no, siinä se. Mielestäni Liam on sen bändin keskushahmo, ei Noel. En ajattele heitä enää. Mielestäni meidän välillämme ei enää ole kilpailua. Noel oli kyllä vittupää, kun sanoi toivovansa, että minä kuolen AIDS:iin. Se oli anteeksiantamatonta. Mielenkiintoista tässä oli se, että me olimme omasta mielestämme uusi Beatles... kuten hekin omasta mielestään. Hehän ovat selvästikin uusi Stones. Mutta ilmeisesti kukaan ei halua olla uusi Stones. Omituista, vai mitä?
    Alex: - Mikään ei koskaan muutu. Englantilaisilla on vieläkin kolme pakkomiellettä: musiikki, jalkapallo ja luokkataistelu. Jotenkin me olemme onnistuneet yhdistämään noiden kolmen pakkomielteen intohimoisuuden ja intensiivisyyden. Me vastaan Oasis oli kuin Arsenal vastaan Manchester United tai jotain. Kamppailu oli yhtä kiivasta. Ja se luokkajuttu... me ajattelemme sitä koko ajan. Oasis kuuluu keskiluokkaan ja me työväenluokkaan. Meistä se, että ihmiset epäilivät työväenluokkaisen imagomme ja Damonin murteen olevan teeskenneltyä, tuntui todella absurdilta. Sen kohun ansiosta singleämme myytiin puoli miljoonaa kappaletta 12 päivässä. Sillä määrällä single nousisi muuten ykköseksi Amerikassakin. Ja sitten kun tälle Blurin ja Oasisin kilpailulle uhrattiin "vakavissakin" aikakauslehdissä enemmän palstamillejä kuin millekään muulle... no, itse asiassa sellainen alkaa nolostuttaa.
    Mutta tekin menitte joksikin aikaa mukaan siihen peliin. Sanokaapa yksi juttu, jonka teitte tarkoituksella tuota kohua hyödyntääksenne...
    Damon: - Palkkasimme Damian Hirstin tekemään yhden videon The Great Escapelle. Hänhän on hyvin ristiriitainen taiteilija - 90-luvun Andy Warhol haineen ja lampaineen - joten tajusimme kyllä, että jos hän tekisi meille Benny Hill -tyyppisen videon, saisimme huomiota sekä häntä palvovilta vakavilta kriitikoilta että tabloid-lehdiltä, jotka vain ivailevat.
    Alex: - Oli hassua, että kerran David Bowie soitti Damian Hirstille ja sanoi: "Olen juuri saanut valmiiksi uuden videoni, ja se on erittäin Damian Hirst -tyylinen." Damian vastasi: "Olen juuri kuvannut videon Blurille, ja se on erittäin Benny Hill -tyylinen."
    On huhuttu, että te kiirehditte albuminne julkaisua, jotta se ei osuisi samaan aikaan Oasisin kolmannen albumin julkaisun kanssa.
    Damon: - Aivan, mutta se ei merkitse sitä, että me pelkäisimme heitä. Kyse on... no, minä vain en ole enää kiinnostunut siitä kamppailusta.
    "Mielenkiintoinen" on sana, jota on väärinkäytetty paljon. Yleensä se kuvaa jotain, jota ei pidetä "hyvänä". Silti Blurin uusi albumi on mielestäni "mielenkiintoinen": jännittävä, rakenteeltaan omaperäinen... olette myös muuttaneet ilmaisuanne. Pelkäänpä ettei kyse ole hittilevystä.
    Damon: - Me emme enää välitä siitä. Olemme lakanneet pelaamasta sitä peliä. Meille on erittäin tärkeää tehdä sitä mitä haluamme, ei sitä mitä lehdistö tai fanit tai Oasis-leiri meiltä odottavat. Viime kiertueemme lopulla tunsimme selvästi, että bändi oli tullut erään vaiheen loppuun. Bändi oli hyvin hauraassa tilanteessa. Graham oli tunne-elämältään sekaisin. Eräät meistä käyttivät kokaiinia ja eräät veivät poptähtijutun överiksi. Me olimme kyllästyneet kirkuviin tyttöihin, herjauksiin ja tähän Blur vastaan Oasis -juttuun, joka muuttui lopulta erittäin väsyttäväksi ja aikaavieväksi. Minä ainakin olin ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki ne kirkuvat tytöt eivät millään lailla liittyneet meidän musiikkiimme. Kaavojen rikkominen on terveellistä. Uransa lopulla Beatleskin teki kokeiluja, pelleili ja otti riskejä.


ISÄNMAALLISUUTTA JA SUKUPUOLIVIETTIÄ

Entä tämä brittipop-juttu? Onko sekin menettänyt viehätyksensä ja merkityksensä?
    Damon: - Kyllä, tavallaan. Minä en ole koskaan kutsunut sitä brittipopiksi tai väittänyt keksineeni sitä. Me vain myimme paljon todella brittiläiseltä kuulostavia levyjä. Ja nyt, kaksi vuotta myöhässä, Vanity Fairin tapaiset lehdet julkaisevat brittipop-spesiaaleja. Liian vähän liian myöhään.
    Muissa maissa useimmat nuoret häpeävät paikallista kansanperinnettä. Heistä se on typerää. Tällä cd:llä on vähemmän viittauksia brittiläisyyteen, mutta silti...
    Alex: - Mikä on popmusiikin tila nykyisin? Totta puhuen Amerikka on polvillaan. Grunge on kuollut - se on kuin ghetto, jolla ei ole tulevaisuutta. R.E.M:stä on tullut kyyninen jukeboksi. Rap on polkenut paikallaan jo pari vuotta. Hootie & The Blowfishin tapaiset banaalit bändit jauhavat juttua, jota tuskin voi pitää jännittävänä. Euroopassa kaikki joko matkivat Amerikkaa kahden vuoden viipeellä tai tekevät sitä paskamaista rave-musiikkia. Sen sijaan Englannissa tapahtuu edes jotain. On junglea - ensimmäistä englantilaista mustaa musiikkia pitkään aikaan - on Trickyn ja Portisheadin tapaista trip hopia, me, Pulp, Elastica, Supergrass, Oasis...
    Damon: - Olen kotoisin Colchesteristä, joka on äänestetty Englannin tylsimmäksi kaupungiksi. Missä tahansa muussa maassa se merkitsisi kuolemaa, mutta täällä huono-osaisemmat saavat osakseen sympatiaa ja kaikilla on mukava "me olemme yhtä suurta perhettä" -asenne. Se mitä me arvostamme ei ole kiihkoisänmaallisuutta vaan jotain epämääräisempää ja syvempää englantilaisuutta, niitä omituisia juttuja: brittiläistä maaseutua, perinteitä... Ja meidän tapauksessamme sitä rauhoittavaa tunnetta, että olemme syntyneet modernin popmusiikin kehtoon. Lisäksi Englannissa tuntee yhteenkuuluvuutta vaikkei olisikaan mitään erityistä. Mekään emme olleet rikkaita emmekä köyhiä, emme intellektuelleja emmekä idiootteja, emme lontoolaisia emmekä belgialaisia... ja silti olimme erityisiä. Graham vietti lapsuutensa Saksassa, missä hänen isänsä palveli brittiarmeijassa. Grahamilla oli puolet ajasta koti-ikävä, ja kun kaikki ulkomailla asuvat britit tuppaavat ihannoimaan kotimaataan, nuo viittaukset olivat hänelle vieläkin luontevampia.
    Mitä Graham Coxonille nyt kuuluu?
    Alex: - Koko homma muuttui ihan ihan Spinal Tapiksi, kun olimme kuvaamassa The Universalin videota Pariisissa. Se oli aika surullista. Siellä esiintyi paljon täysin järjetöntä käyttäytymistä, typerää riitelyä pikkuasioista. Loppujen lopuksi hän vaaransi 90 000 puntaa maksaneen videon tekemisen.
    Damon: - Hän tuli täysin vastuuttomaksi eikä tajunnut suurempia suunnitelmia - eli tulevaisuutta seuraavan tuopin jälkeen. Se, että Graham lopetti juomisen, on mahdollistanut meidän siirtymisemme uudelle tasolle.
    Muistan, että jossain haastattelussa joku oli kännissä ja nukahti - eikä se ollut Graham.
    Damon (nauraa): - Niin, se oli se Ellen juttu. Olin sinä iltana todella väsynyt ja vähän humalassa.
    Alex: - Mielestäni Damon hoiti tilanteen hienosti. Mielestäni on upeaa olla muotilehden haastattelussa niin sekaisin, ettei seuraavana päivänä muista siitä mitään. Eiväthän he hae artistista sitä tietoista tasoa. He hakivat juttuja Damonin ja Justinen yksityiselämästä, ja niitä he saivat - tavallaan.
    Millainen on seurustelusuhde rockmaailmassa? Teillä molemmilla on bändi, aikataulut, päämäärät, tärkeysjärjestys...
    Damon: - Me pärjäämme, on pakko. Olisin rakastunut Justineen vaikka hän olisi sairaanhoitaja ja päinvastoin. Emme rahasta lehdistöä suhteellamme. Olisimme voineet mennä mukaan tuhanteen valokuvajuttuun, sellaiseen kuin Ellessä. Ei se ole tärkeää, eikä sekään, että Justine on Sueden Brettin entinen tyttöystävä! Ihan kuin asuisin jonkun kanssa vain vittuillakseni jollekulle toiselle! Justinelle ja minulle on muun ohessa yhteistä se, että me molemmat suhtaudumme päättäväisesti ja intohimoisesti siihen mitä teemme, mutta meillä kummallakaan ei ole sitä epämiellyttävää tappajanvaistoa.
    Alex: - On kummallista, että ensin bändit yrittävät parin vuoden ajan epätoivoisesti päästä lehtiin, ja sitten yhtäkkiä ne yrittävät yhtä epätoivoisesti päästä pois niistä.
    Damon, Justine sanoi jossain haastattelussa, että sinun sukupuoliviettisi on melko laimea. Se tuntuu oudolta, koska yleensä poptähdet väittävät, että heillä on yliluonnollinen libido.
    Damon: - No sehän vaihtelee, vai mitä (nauraa). Riippuu päivästä ja siitä, millä tuulella olen. Ehkä sukupuoliviettini oli laimea sillä viikolla. En minä välitä - Justine tietää mitä tekee.
    Kuinka korjasitte välinne Grahamin kanssa?
    Damon: - Periaatteessa siten, että hän lakkasi juomasta. Lisäksi emme nähneet toisiamme vähään aikaan. Kirjoitimme kirjeitä. Kirjeet ovat hyviä. Kirjeissä ei voi huutaa eikä lyödä.


SE PAREMPI BEATLES

Minulle tuli tunne, että tämä albumi on teidän Achtung Babynne. Se on jonkinlainen käännekohta: teistä on tullut seikkailunhaluisempia ja vähemmän kaupallisia.
    Damon: - Mielestäni jokaisen pitkää uraa haluavan bändin on jossain vaiheessa tehtävä samoin. Meillä on erittäin vahva eloonjäämisvietti. Me kuljimme sen Modern Life Is Rubbishista alkaneen tien loppuun. Kolmen vuoden ajan tämä yksi ajatus sai tilaa lehdistössä. Ja viime vuonna tapahtui jotain todella tylsää, nostalgista ja huumoritonta.
    Uuden levyn tekstit vaikuttavat erittäin omaelämäkerrallisilta. Niissä ei ole edellisten albumien tarinoita tai hahmoja.
    Damon: - Minun oli pakko tehdä niin. Oli aika kirjoittaa suoremmin. Uusista kappaleista rehellisin on luultavasti Beetlebumin b-puoli All My Life - sen nimi kertoo mistä on kysymys. Lopulta jätin sen pois albumilta, koska se muistuttaa melodialta liikaa vanhaa Bluria.
    Beetlebum on hyvin beatlesmäinen. Sen nimeksi olisi sopinut Beatles-bum.
    Damon: - Aivan. Sellainen on nykyisin hyvin epämuodikasta. Me olemme parempi Beatles kuin he (siis Oasis), se on varmaa.
    Levyä äänittäessä on kaksi tapaa toimia: jotkut bändit täyttävät studion muiden levyillä ja imevät niistä vaikutteita, toiset taas sulkevat korvansa kokonaan siksi ajaksi.
    Alex: - Eivät ihmiset voi sulkea korviaan kokonaan. Bändit jotka väittävät tekevänsä niin eivät vain halua kertoa vaikutteistaan. Vaikutteitahan tulee koko ajan. Me käymme ulkona, klubeissa, kuuntelemme radiota...
    Damon: - Minä olen viime aikoina kuunnellut paljon Caniä, sitä saksalaisbändiä, jossa oli Holger Czukay. Olen soittanut paljon myös (Beastie Boysin) Paul's Boutiquea. Ja Pavementiä. Ja Mo' Wax -juttuja.
    Czukayn soololevyt ovat myös hyviä, ja hän teki hienoja juttuja David Sylvianin kanssa.
    Alex: - Sylvian on hyvä mies. Olin suuri Japan-fani ollessani kuudennella luokalla. Yleensä käy niin, että kun niitä albumeita kuuntelee paljon myöhemmin ne kuulostavat surkeilta, mutta jotkut Japanin jutut kuulostavat vieläkin hienoilta.
    Damon: - Tällä kertaa olimme todella rentoutuneita studiossa. Meillä ei ollut muuta suunnitelmaa kuin tehdä jotain hyvää ja erilaista, ja teimme asiat siten kuin tuntui hyvältä. Yleensä biisi tuntui oikealta silloin, kun siinä oli tiettyä huolettomuuden tunnetta. Monet jutut onnistuivat ensimmäisellä otolla, lauloimme paljon pienten vahvistimien kautta ja hyödynsimme spontaanisuutta... Tunnelma oli hyvin rentoutunut - ja kaoottinen.
    Päästittekö irti sisällänne asuvan Phil Spectorin? Käytittekö epätavallisia äänitystapoja?
    Damon: - Kyllä, itse asiassa aika paljonkin. Kun äänitimme tätä levyä huomasin joskus, että jotkut taajuuksista olivat rajojen ulkopuolella. Tavallinen tuottaja olisi poistanut ne, jotta häntä ei olisi pidetty teknisesti epäpätevänä. Mutta kuten sanoin, me jätimme ne sinne, koska se tuntui oikealta. Olen tyytyväinen siihen, että saatoimme tehdä niin. Eniten lo-fi oli I'm Just A Killer For Your Love. Teimme sen kahdessa tunnissa, se on uskomattoman rosoinen.
    Alex: - Teimme aika paljon kokeiluja. Joissakin biiseissä on kaksi bassoa. Levyllä on myös aika paljon säröä. Usein jotain tehdessään ei tiedä mitä tekee... yleensä juuri silloin syntyvät levyn parhaat hetket ja parhaat biisit.
    Entäs tämä hittitekijä? Sinulla ehkä riittää hyvien biisien tekeminen, mutta levy-yhtiöstä on varmasti kummallista, että kultamunia muniva kana ei enää munikaan kultamunia. Oliko teillä paineita?
    Damon: - Levy-yhtiö on varmaan kauhuissaan. Toisinaan (nauraa). Levy-yhtiö on kiinnostunut bändistä vain, jos bändi pitää sen varpaillaan. Yhtiö on tyytyväinen, jos bändi tekee asiat turvallisesti. Meille sanottiin, että se mitä me teimme oli riskaabelia. Minä kiivastun aina, kun näen sellaisen katseen levy-yhtiön silmien edustajien silmissä - se on minusta hyvä syy mennä pitemmälle. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Levy-yhtiömme tuomitsi Parklifen kaupalliseksi itsemurhaksi! Ihan totta! Ja sitä myytiin miljoonia! Modern Life Is Rubbish julkaistiin vain siksi, että levy-yhtiö saisi edes osan siihen investoimistaan rahoista takaisin. He luulivat, ettei se menestyisi. Kaikki erehtyvät joskus. Kuulin Oasisin ensimmäisen albumin demon, koska he lähettivät sen kustantajallemme. Sanoin silloin: "Olette hulluja, jos teette sopimuksen heidän kanssaan." Ja mitä tapahtuikaan (nauraa)!
    Tapahtuiko lapsuudessanne jotain sellaista, joka näin jälkikäteen tarkastellen vaikutti siihen, miten asiat ovat menneet? Tarkoitan, että tapasitteko esimerkiksi jonkun Beatlesin jäsenen kun olitte 8-vuotiaita tai jotain vastaavaa?
    Alex: - Minulla oli sietämättömän tavallinen lapsuus. Tosin minulle sattui paljon onnettomuuksia. Ehkä kömpelyys oli se, mikä muokkasi tulevaisuuttani.
    Damon: - Lapsuuden tapahtumista minuun vaikutti luultavasti eniten se, että minut lähetettiin matkalle Turkkiin vanhempieni ystäviin kuuluneen naisen kanssa. Hän oli erittäin kevytkenkäinen nainen ja... sanotaan näin, että hän ei osoittanut kunnioitusta herkkää ikääni kohtaan. Lisäksi vietin paljon aikaa yksin. Se teki minusta kyynisen, ja vasta viime aikoina olen alkanut päästä siitä eroon.
    Omituista. Minusta sinä vaikutat maailman vähiten kyyniseltä ihmiseltä.
    Damon: - Muutun koko ajan vähemmän kyyniseksi.
    Alex: - Ja minä koko ajan kyynisemmäksi.
    Damon: - Minusta tuntuu, että ihminen omaksuu sellaisia luonteenpiirteitä, jotka hänen omasta mielestään auttavat häntä selviytymään. Mielestäni hyvää oli se, että kyynisyyteni ansiosta en järkyttynyt tai menettänyt henkistä tasapainoani kun jotkut musiikkibisneksen ihmiset paljastuivat vilpillisiksi. Romantikko sekoaa helpommin eikä kestä ensimmäisen levynsä menestystä tai epäonnistumista.
    Alex: - Se mitä minä olen oppinut, on hyvin yksinkertaista: kaikki rakastavat voittajaa.
    Teittekö omituisia töitä pärjätäksenne matkalla maineeseen?
    Damon: - Minä olin töissä eräässä lontoolaisessa hotellissa. U2 asui siellä paljon. Muistan, että Bono oli oikukas ja arvaamaton ja että The Edge oli aina rauhallinen ja ystävällinen.


PRESIDENTTI CLINTON PUDOTTAA NIMEN

Oletko joskus poistanut kappaleen tekstin toisesta tai kolmannesta versiosta viittauksia ajankohtaisiin aiheisiin, koska viittaukset ovat olleet mielestäsi liian suoria - siten kuin joku amerikkalainen bändi jättäisi pois viittauksen O.J. Simpsonin oikeudenkäyntiin, koska aihe on muuttunut liian banaaliksi ja sitoo biisin tiettyyn ajankohtaan?
    Damon: - Lähinnä yritän välttää sitä, että tekstini ovat sidoksissa tiettyyn ajankohtaan. Mikään ei vanhene niin nopeasti kuin viittaukset ajankohtaisiin asioihin. Rakastan kovasti Kinksiä, mutta jotkut sen levyistä tuntuvat vanhanaikaisilta., koska ne ovat sidoksissa johonkin englantilaiseen pikkukaupunkiin vuonna 1973. Niissä levyissä on samaa viehätystä kuin leveälahkeisissa housuissa. Esimerkiksi kun me äänitimme The Great Escapeä kuulin uutisissa, että Walt Disney Corporation oli ostamassa EMI:ä. Englannin EMI:hän on jotain enemmän kuin vain levy-yhtiö, se on jonkinlainen kansallinen monumentti - Beatlesin levy-yhtiö ja niin edelleen. Tuntui vähän siltä, että Mikki Hiiri oli ostamassa Big Beniä. Sillä viikolla se vaikutti historialliselta tapahtumalta. Jätin viittaukset siihen pois levyltä, koska se vaikutti vähäpätöiseltä jo seuraavalla viikolla. Kerran poistin myös viittauksen Beatlesiin, koska niihin aikoihin englantilainen lehdistö vertaili meitä Beatlesiin niin usein. Olisi vaikuttanut siltä, että minä halusin ruokkia näitä vertailuja. Toinen levyn tekstien kirjoittamisen aikaan tapahtunut tyypillinen brittiläinen pikkukapina oli se, kun kohistiin Winston Churchillin yksityisestä kirjeenvaihdosta. Churchilliä pidetään yhä pyhimyksenä, joka vuonna 1945 pelasti maailman Hitleriltä. Kun kävi ilmi, että Churchillin perilliset olivat valmiita myymään hänen paperinsa eniten tarjoavalle - vaikkapa saksalaiselle - koko maa sekosi täysin. Mutta kuka muistaa enää koko juttua? Vaihdoin It Could Be Youn teeman veikkaamiseen ja uhkapeliin, koska ne ovat yleismaailmallisia teemoja.
    It Could Be You sisältää lauseen "Beery slurs now life's a blur". Oletan, että kysessä on vain hyvä tekosyy käyttää tekstissä sanaa "blur".
    Damon: - Aivan, olin jo hyvän aikaa etsinyt sopivaa biisiä, jossa sitä sanaa voisi käyttää. "Blur" on hyvin 90-lukulainen sana, eikö vain? Minusta on hienoa, kun joku Bill Clinton käyttää puheessaan sanaa "blur" aivan kuin mainostaakseen meidän bändiä.
    Et ole koskaan salaillut Kinksin Ray Daviesiä kohtaan tuntemaasi ihailua. Miltä tuntui laulaa hänen kanssaan Waterloo Sunsetiä hetkellä, jolloin Blur oli paljon suositumpi kuin Kinks?
    Damon: - Se oli tietenkin sekä hienoa että noloa. Toisaalta tuntui pelkästään fyysisesti laulaa hänen kanssaan ja istua hänen vieressään. Toisaalta olen huomannut, että tuollaiset ihmiset - ei vain Ray vaan myös Paul Weller tai Rod Steward - ovat jotenkin happamia. Muistan kuinka Ray hymyili happamasti ja sanoi: "Minäkin olen ollut samassa tilanteessa, etkä sinä tiedä mitä sinulla vielä on edessäsi." Se on kai jonkinlainen puolustusmekanismi. Minäkin olin hämmentynyt. Toisaalta halusin viehättää idoliani ja toisaalta tajusin, että monien läsnäolleiden mielestä minä olin yhtälailla ikoni kuin hänkin. Monet läsnäolleista tuskin tiesivät kuka hän oli, ja luultavasti Ray halusi todistaa sille nuorelle yleisölle, että hänkin on yhä joku. Myöhemmin huomasin, että monet meidänkin yleisömme jäsenet tuntevat Lolan ja You Really Got Men mutta eivät tiedä, että Ray on säveltänyt ne. Minua inhottaa ajatella tilannetta, jossa joku hyräilee Blurin biisiä bussipysäkillä eikä tunnista minua vaikka seison hänen vieressään. Toivon myös, ettei minun tarvitse sanoa hänelle: "Minä tein tuon biisin". Minusta tuntuu, että Ray Davies haluaa David Bowien tavoin tulla tunnetuksi aktiivisena artistina. He eivät tyydy lepäämään laakereillaan kuten Rod Stewart. Varsinkin Bowie haluaa, että ihmiset pitävät häntä aitona taiteilijana. Hänen on varmaan vaikeaa sulattaa sitä, että nykyisin monet bändit, jotka ovat saaneet häneltä vaikutteita - suoraan sanoen varastaneet hänen ideoitaan - menestyvät paremmin kuin hän. Viime vuonna pääsimme todistamaan kummallista tapahtumaa, kun Bowien kiertueella soitti Nine Inch Nails, joka ei minun mielestäni kelpaa edes kiillottamaan Bowien kenkiä. Bowie kuitenkin tarvitsi sitä luomaan yhteyden nuoreen yleisöön. Huomaan tuollaiset asiat paljon paremmin nyt, kun teen samaa työtä kuin aiemmat idolini.
    Blurin vaikutteet eivät ole mikään salaisuus: Kinks, Small Faces, Beatles, Jam, XTC, Madness...
    Damon: - Ja Bowie. Älä unohda Bowieta. Kun olin 15-vuotias, päätin luoda urani hänen esimerkkiensä mukaan. Olen tavannut hänet monta kertaa sen jälkeen. Hieno mies.
    Missä vaikutteiden saaminen loppuu ja varastaminen alkaa? Ray Davies sanoi kuulemma vitsinä, että te voisitte maksaa hänelle osan rojalteistanne.
    Alex: - Toivottavasti hän vitsaili, koska me emme varasta. Jos joku meidän biisi on liian lähellä jo olemassa olevaa biisiä, me muutamme sitä. The Universalin ensimmäisessä sovituksessa oli calypso-sovitus, joka sai sen kuulostamaan vähän Blondien The Tide Is High'lta. Niinpä me muutimme sitä.
    Miltä tuntui lähteä maailmankiertueelle hetkellä, jolloin olitte suosionne huipulla Britanniassa - saapua Espanjaan tai Japaniin olematta enää vain "se brittibändi"?
    Damon: - No sehän on sitä suosion suhteellisuutta, eikö totta? En minä ole ensimmäinen joka törmää siihen. Nykyään suosiota voi ostaa, vaikkei olisi lainkaan lahjakas. 30 vuotta sitten lahjaton ihminen voi tulla kuuluisaksi vain ampulla Kennedyn. Nykyään riittää kun tuntee jonkun kuuluisan. Paras esimerkki lienee vieläkin Elisabeth Hurley. Hänenhän pitäisi olla näyttelijä, mutta osaako kukaan nimetä yhtään hänen elokuvaansa? Silti hän on nykyään esillä joka paikassa - vain siksi, että Hugh Grant sattuu olemaan hänen poikaystävänsä.
    Mutta esittihän hän hyvin sitä mustaa losangelesilaista huoraa.
    Damon (nauraa): - Ei, Hugh'lta otti silloin suihin ehdottomasti atio musta Hollywoodin prostituoitu. Olen kuitenkin varma, että koko juttu oli jättimäinen pr-temppu, lavastettu tilanne. Kaikki osalliset hyötyivät siitä mukavasti - kaikki saivat hyvän palkan. Jopa se prostituoitu tienasi tuhansia myymällä tarinansa lehdille. Kun oma manageri tykkää tällaisista tempuista - kuten meidän managerimme - sitä kehittää kuudennen aistin tällaisten asioiden suhteen.
    Esimerkiksi? Kertokaa yksi Blur-temppu.
    Damon: - No, viaton esimerkki oli se eräänlainen unplugged-keikka, jonka tein entisessä musiikkikoulussani. En ollut käynyt siellä sen jälkeen, kun olin 12-vuotias. Tein siellä improvisoidun keikan, ja se oli mukavaa koulun oppilaiden kannalta, mutta se oli tietenkin myös hyvä pr-temppu. Niin, ja toinen oli se, kun muutimme levymme julkaisupäivää. Oasis aloitti koko jutun, mutta me muutimme omaa julkaisupäiväämme viime hetkellä, koska tajusimme, että se lisäisi meidän voitonmahdollisuuksiamme. Se uhkapeli kannatti. Mutta loppujen lopuksi kaikki mikä liittyy popbändiin on uhkapeliä. Suurin meidän ottamamme riski oli yksinkertainen: me olimme omia itsejämme, ja brittiläisyys ei ollut muodissa silloin kun me aloitimme. Se oli ollut muodissa Kinksin aikoihin ja myöhemmin Madnessin aikoihin, mutta ehdottomasti ei silloin kun me aloitimme. Me olisimme voineet joutua koko popmaailman pilkan kohteeksi. Kun me aloitimme, brittibändien oli paljon muodikkaampaa maustaa biisejään amerikkalaisuudella. U2:n pakkomielteenä oli kaikki amerikkalainen - The Joshua Tree ja niin edelleen.
    Mutta kun ajattelee kaikkia niitä tuntemattomia bändejä, jotka myös päättivät olla omia itsejään eikä kukaan kiinnostunut niistä...
    Damon: - Se on varmaan hirveää. Mutta minun asemassani olevan on mukavampi olettaa, että ne eivät vain olleet tarpeeksi hyviä (nauraa).
    Mutta tekään ette aluksi olleet omia itsejänne. Muistan nähneeni Blurin vuosia sitten jollain joulukeikalla jo ajat sitten unohtuneiden bändien kuin Diesel Park Westin ja Jesus Jonesin kanssa. Tuolloin Blur kuulosti sekoitukselta Revolverin aikaista Beatlesiä, varhaista Pink Floydia ja My Bloody Valentinea. Todellisuudessa te muutitte tyyliänne aika radikaalisti kun huomasitte, ettei tuollainen lähestymistapa toiminut.
    Damon: - Totta (nauraa). Minusta tuntuu, etten olisi myöntänyt tuota vuosi sitten.
    Mikä on siis tarinan opetus?
    Damon: - En tiedä... Kai se, että opportunisti pääsee pitkälle. Tai että periaatteet ovat hieno asia, mutta kun periaatteet muuttuvat itsepäisyydeksi on pakko muokata periaatteitaan. Mutta sehän on evoluutiota, eikö totta? Beatleskin kuulosti aivan erilaiselta hajotessaan kuin aloittaessaan. Tarinan opetus on luultavasti se, että kaikki muut tuona iltana soittaneet bändit ovat unohtuneet, mutta vain me porskutamme.


KUMMIN KAIMA PALJASTAA

Muualla Euroopassa tabloid-lehdet eivät ole läheskään niin röyhkeitä ja ilkeitä kuin Englannissa. Te olette kuitenkin kasvaneet Englannissa - miltä tuntui kun teitä kohdeltiin samalla tavalla kuin niitä ihmisiä, joista olitte aiemmin itse lukeneet?
    Damon: - Se tapahtui asteittain. Ensin joku roskalehden toimittaja näkee pari blondia Blurin keikalla ja tekee otsikon "Rintavat blondit villiintyvät Blurin keikalla". Seuraavassa vaiheessa näkee oman kotinsa kuvan jossain lehdessä vähintään kerran viikossa. Silloin saa sanoa hyvästit yksityisyydelle. Jos käy huono tuuri, isoäiti asuu lähistöllä, ja silloin toimittajat ja kuvaajat käyvät hänen talollaan päivin ja öin etsimässä mehukkaita juttuja. Minun kohdallani seuraava vaihe oli se, että koska emme halunneet puhua Sunin ja vastaavien kanssa, ne haastattelivat ihmisiä jotka tunsivat tai väittivät tuntevansa meidät. Seuraavassa vaiheessa löytyy joku, jonka koiraa julkkis oli potkaissut 15 vuotta sitten ja joka paljastaa millainen röyhkeä kusipää tämä on. Asia esitetään niin, että nämä kaksi muka ovat vieläkin läheisiä ystäviä. Näille menneisyyden ihmisille maksetaan valtavia summia. Ensimmäinen tyttöystäväni teki tällaisen jutun - en ole nähnyt häntä vuosiin, mutta ilmeisesti hän on seonnut. Hän kertoi erään lehden kahdella sivulla yksityiskohtaisesti vuosien takaisesta suhteestamme ja antoi lehdelle meistä silloin otettuja kuvia. Juttu levitettiin kahdelle sivulle sivulle, ja otsikko kuului: "Jane kertoo kaiken Damonin menneisyydestä." Se on häpeällistä. Minä myös säälin häntä, koska hän ei ilmeisesti osannut lainkaan aavistaa, kuinka häntä kohdeltaisiin kotikaupungissaan tuollaisen jälkeen. Paikalliset asukkaat reagoivat kummallisesti tuollaiseen. Jos joku juoruaa jostakusta toisesta, ihmiset ajattelevat: "Jos hän puhuu tuosta tyypistä tuolla lailla, hän puhuu ehkä minusta samalla tavalla selkäni takana." Hän ei tajunnut, että häntä käytettiin hyväksi. Se on surullista.
    Juoruiletteko te omista kollegoistanne? Tehän olette käyttäneet tuottaja Stephen Streetiä, joka on työskennellyt myös Smithsin, Morrisseyn ja Cranberriesin kanssa. Hän varmaan vertailee Blurin ja Smithsin työskentelytapoja, ja luultavasti te lypsätte häneltä anekdootteja Morrisseystä.
    Damon: - Emme oikeastaan. Emme enää. Me kyllästyimme siihen, kuinka hän koko ajan paasasi Smithistä. Kun Stephen tulee känniin, hän alkaa yleensä paasata: "Voi luoja, Graham, sinä olet paljon, paljon parempi k-k-k-kitaristi kuin se v-v-vitun Johnny Marr!" Stephenissä on kiehtovaa se, että hän on vuosien ajan työskennellyt erittäin kirjallisen Morrisseyn kanssa ja on itse kuitenkin aika tavallinen tyyppi, jätkä, kulttuuria tuntematon jalkapallofanaatikko. Hänen voimansa on siinä, että hän tuntee musiikin, musiikki huokuu hänestä. Hänen kohdallaan kyse on tunteesta, ja lopputulos on selvästi kuultavissa.
    Minulla on teoria, jonka mukaan jokaisessa popbändissä on matkailija, kauppias, potentiaalinen uskonnollinen fanaatikko, filosofi ja kotirouva. Kuka on kukin Blurissa?
    Alex: - Minun mielestäni Blurissa on maanikko, yövartija, tylsimys ja egomaanikko. Egomaanikko toimii ukkosenjohdattimena lehdistön suuntaan, koska bändissä täytyy olla egomaanikko synnyttämässä energiaa. Maanikko on tärkeä sisäisten jännitteiden takia, koska ilman sisäisiä jännitteitä bändi alkaa tehdä tylsää musiikkia. Tylsimys on tärkeä, koska hänen rinnallaan bändin muut jäsenet ovat kiehtovia. Yövartija on bändin selkäranka; hän on itse rauhallisuus. Hän on kallio, johon muut voivat luottaa, kun asiat menevät pieleen tai kun kaaos bändin ympärillä menee liian pitkälle.
    Damon: - Mutta kun tällaiset ihmiset ovat pitkään yhdessä, he alkavat muistuttaa toisiaan. Oletteko huomanneet kuinka iät ja ajat toisten kanssa työskennelleet rockbändien jäsenet alkavat muistuttaa toisiaan fyysisesti? Toisaalta on olemassa R.E.M:in tapaisia bändejä, joiden alunperin eksentrinen ja ihmisiä karttava laulaja muuttuu pikkuhiljaa normaaliksi ja jonka alunperin normaalit jäsenet muuttuvat ajan mittaan kummallisemmiksi. Meidän tapauksessamme bändin muut jäsenet alkavat muistuttaa minua, mikä on luultavasti pelkästään hyvä asia, kun katsoo heidän kasvojaan (nauraa).


ALOITTELEVAT KAPAKOITSIJAT

Kävitte äskettäin Islannissa. Mitä teitte siellä?
    Damon: - Mietiskelimme ja opimme asioita. Sävelsin Strange News From Another Starin Islannissa. Se on yksi suosikkibiiseistäni. Pidän sen tunnelmasta. Se olisi sopinut Bowien The Man Who Fell To Earth -elokuvan soundtrackille. Omituista kyllä, sävelsin myös Essex Dogsin siellä. Rakastan Islantia. Ostin sieltä pienen talon ja osuuden eräästä baarista.
    Alex: - Islanti on hieno paikka. Se on kuin olisi kuussa - jäätiköt, hiljaisuus ja vesilähteet. Se on hieno paikka uusiutumiselle. Jää liikkuu jatkuvasti, se uusiutuu, joten täytyy olla varovainen ettei putoa railoon... kuten me melkein putosimme. Meistä ei olisi kuultu enää koskaan, koska ruumiita ei ilmeisesti viitsitä etsiä! Lensimme yksityiskoneella, jonka Pulpin tyypit olivat vuokranneet. Jos kone olisi pudonnut, olisimme päässeet popin historiaan: "Pulp ja Blur arktisessa lento-onnettomuudessa". Tabloid-lehdet olisivat pitäneet siitä.
    Baariin on järkevä sijoittaa maassa, jonka asukkaista puolet on alkoholisteja.
    Damon: - En tiedä onko asia noin - paljon he kyllä juovat.
    Entä läpimurto Amerikassa?
    Damon: - Look Inside America kertoo tavallaan siitä. Me emme epäonnistuneet Amerikassa mutta emme myöskään menestyneet. Minulla on kuitenkin tunne, että tällä kertaa onnistumme.
    Mitä seuraavaksi tapahtuu?
    Damon: - Minusta olisi hienoa tehdä remiksauksia näistä biiseistä, ne sopisivat siihen niin hyvin. Sonic Youth, Dust Brothers, Moby ja Tortoise ovat jo tehneet niitä.
    Lähdettekö kiertueelle?
    Damon: - Kyllä. Ehdottomasti. Emme tehneet viime vuonna isoja konsertteja kuten Oasis teki, koska meistä siinä ei ollut mitään järkeä. Emme me jänistäneet, niistä olisi vain ollut ylitarjontaa. Silloin ei ollut niiden aika, mutta nyt on.

Serge Simonart/I.F.A.
Typed up by Veikko's Blur Page
 

Back to top