|
Blur - lauluja saarelta
Maailman
brittiläisin popyhtye sai tarpeekseen
brittiläisyydestä ja lähti etsimään onnea vielä
kauempaa mereltä - Islannista
 ärkein englantilaisia yhdistävä
piirre on heidän hellyttävä kykynsä innostua
vilpittömästi kuumista juomista.
Blur-yhtyeen laulaja Damon Albarn
ja basisti Alex James ovat ainakin kovin
tohkeissaan, kun Lontoon Kensingtonissa sijaitsevan
hotellin tarjoilija asettaa takkakabinetin pöydälle
juomatarjottimen.
Albarn ryhtyy ryystämään
kofeiinitonta hedelmäteetä, ja Alex jää odottelemaan
maitokahvinsa jäähtymistä. Aina yhtä kohtelias
laulaja tarjoaa kovia englantilaisia keksejä, jollaisia
käytettäisiin eteläisemmässä Euroopassa talojen
rakennusmateriaalina.
LIIOITELLUN
ENGLANTILAISTA
Lopulta Alex hörppää
kahviaan ja vinkaisee: "Ooh, lovely." Hän
kuulostaa hysterian partaalla olevalta keski-ikäiseltä
englantilaisrouvalta.
On vaikea sanoa, pelleileekö basisti.
28-vuotiaat Alex James ja Damon Albarn ovat nimittäin
englantilaisuuden ammattilaisia. Heidän puheensa ja
olemuksensa ovat niin liioitellun englantilaisia, että
monet eleistä on helppo tulkita ironiaksi.
Kaiken lisäksi James ja Albarn
näyttävät hyvin englantilaisilta, hyvin
hyvinkasvatetuilta esikaupunkilaispojilta. Heillä on
Blurissa omat, hyvin englantilaiset roolinsa. Alex on
yhtyeen elämäntaiteilija, jolla on taipumusta
sellaisiin kryptisiin lausuntoihin kuin "Matkiminen
on viisauden alku, paitsi ei aina". Sohvalla
röhnöttävä Damon Albarn taas on tyypillinen
taidekouluälykkö. Hänen väsähtäneessä mutta alati
sanavalmiissa olemuksessaan on samanlaista poikamaisuutta
ja dekadenttia karismaa kuin Menneen maailman nallekarhua
kantavassa alkoholistissa Sebastian Flytessa.
MUSIIKISSA
BRITANNIAN MENNYT MAAILMA
Kaikkein selvimmin
Blur-miesten englantilaisuus käy ilmi yhtyeen
musiikista. Blurissa on aina soinut Britannian mennyt
maailma: perienglantilainen music hall -traditio ja
1960-luvun kitarabändit. Laulujen ironisissa pikku
tarinoissa on kerrottu perversseistä
pankkivirkailijoista ja muista brittiyhteiskunnan
kummallisuuksista.
Albumeihin Modern Life Is Rubbish,
Parklife ja The Great Escape on oikeastaan kiteytynyt
kaikki se, mitä muutama vuosi sitten ryhdyttiin
kutsumaan brittipopiksi: kansallisen itsetunnon
korostaminen, piikikäs yhteiskuntasatiiri ja tietoisuus
omasta musiikillisesta perinnöstä.
Paitsi että vuonna 1997 brittipopilla
ei ole enää mitään tekemistä Blurin alkuperäisen
idean kanssa. Nyt Britannia on täynnä Ocean Colour
Scenen kaltaisia nihilistisiä kitarayhtyeitä, jotka
eivät halua oppia pophistoriasta vaan toistavat sitä
sellaisenaan. Kaiken kukkuraksi vanha kilpakumppani Oasis
on jättänyt Blurin suosiossa kauas taakseen
konservatiivisella rock'n'rollillaan.
Ei siis ihme, ettei Blur halua enää
olla missään tekemisissä nykyisen brittipop-ilmaston
kanssa.
"Me näyttelimme isoa osaa
brittipop-ilmiön synnyssä, mutta enää se ei ole
meidän vauvamme", Alex James sanoo.
"Sitä paitsi me emme ole ikinä
varsinaisesti tehneet lauluja Britanniasta", jatkaa
Damon Albarn.
"Biisimme olivat jonkinlaisia
ironisia sarjakuvia, jotka kertoivat Britannian
romahduksesta, imperiumimme tuhosta, kulttuurimme
yleisestä rappiosta ja sen täydellisestä
antautumisesta amerikkalaisuudelle. Ihmiset kuvittelivat,
että me ylistimme brittiläistä kulttuuria, vaikka itse
asiassa teimme juuri päinvastoin."
ROHKEA
MUODONMUUTOS TAI KAUPALLINEN ITSEMURHA
Blurin uusi albumi Blur on
yhtyeen rockaavin ja seksikkäin eli vähiten
englantilainen levy.
Albumia hallitsee huomattavasti
synkempi ja intensiivisempi tunnelma kuin yhtyeen
aikaisempia levyjä. Pub-rallatusten ja melodramaattisten
balladien sijaan pääosassa on nyt Graham Coxonin
ilkeästi suriseva kitara, ja mukana on myös entistä
laajempi skaala vaikutteita skasta amerikkalaistyyliseen
räimerockiin. Laulussa I'm Just A Killer For Your Love
Blur onnistuu jopa kuulostamaan hämmästyttävästi
22-Pistepirkolta.
Uusi levy on joko rohkea muodonmuutos
tai kaupallinen itsemurha. Toistaiseksi näyttää
siltä, että ainakin englantilaisyleisö hyväksyisi
uudistuneen Blurin, sillä albumia edeltävä single
Beetlebum nousee tällä viikolla suoraan brittilistan
ykköseksi. Jos uusi albumi menestyy, se johtuu
varmaankin siitä, että Blur kuulostaa nyt
karismaattisemmalta ja tunteikkaammalta kuin koskaan.
Väsyneeltä ja ryytyneeltä, mutta paljon nähneeltä.
Railakas kiertue-elämä on aina
kuulunut brittiläisten poptähtien perinnäisoikeuksiin,
eikä Blur ole poikkeus. Parklife-levyn menestyksen
jälkeen olutpinttejä meni alas siihen tahtiin, että
suomalaisilla kirjailijoillakin olisi ollut
ihmettelemistä. Pian kuvaan astui myös brittipopin
ykköspiriste kokaiini - "Jumalan tapa sanoa, että
sinulla on liikaa rahaa", kuten koomikko Robin
Williams on sutkaissut.
Nyt 27-vuotias Graham Coxon ja
32-vuotias rumpali Dave Rowntree ovat vesilinjalla.
Syvästä depressiosta ja toistuvista
paniikkikohtauksista selvinnyt Albarn ei enää koske
pulvereihin ja ottaa omien sanojensa mukaan kuppiakin
paljon entistä hillitymmin. Todisteet viittaavat tosin
aivan muuhun. Joulukuun Elle-lehdessä laulaja antaa
haastattelua tyttöystävänsä, Elastica-yhtyeen
laulajan Justine Frischmannin kanssa ja sammuu
kesken aterian loistoravintolan pöytään.
Blur ei ole muutenkaan aivan
selväpäinen. Yhtyeen pahamaineisin bailueläin Alex
James kantaa silmäpussejaan ylpeänä ja jatkaa yhä
matkaansa rock'n'roll-elämän pimeään ytimeen.
"Heitin pari viikkoa sitten
telkkarin ikkunasta ulos", James sanoo vakavana.
"Minulla oli syntymäpäivät." Taas kerran on
hankala sanoa, laskeeko basisti leikkiä.
"Alex, sinähän heitit telkkarin
ikkunasta viime vuonna syntymäpäivilläsi", Albarn
muistuttaa.
"Ai jaa, heitinkö", James
pohtii. "Telkkarin heittäminen on hyvä temppu. Se
ei ikinä epäonnistu."
KARIKATYYRI
OMASTA ITSESTÄÄN
Vuosi 1995 oli huono
Blurille. Brittipop-trendi riistäytyi käsistä, ja Blur
syytti siitä osittain itseään. The Great Escape
-albumi menestyi, mutta yhtye tunsi jo muuttuneensa
karikatyyriksi omasta brittiläisyydestään.
"Juuri nyt tunnen itseni
vähemmän englantilaiseksi kuin koskaan", Albarn
sanoo.
"Tai oikeastaan minulla on
samanlainen olo kuin lapsena. Silloinkaan en tuntenut
itseäni erityisen englantilaiseksi. Vanhempani eivät
ikinä kertoneet minulle, että me olemme
englantilaisia."
Kun Britannia ahdisti Albarnia, vielä
pienempi ja kylmempi saari sai hänet tyyntymään. Reilu
vuosi sitten hän ihastui lomamatkallaan Islantiin, ja
nyt hän omistaa jo Reykjavikissa asunnon ja osuuden
suositusta baarista. Myös muu yhtye käy usein saarella,
ja osa uudesta albumistakin levytettiin siellä.
"Tunnen sielussani jotain
rauhallista, kun olen Islannissa. Henkinen puoli
persoonallisuudestani on siellä paljon voimakkaampi kuin
muualla", Albarn sanoo.
"Yleensä ei voi olettaa, että
joku paikka vaikuttaisi ihmiseen kovin ratkaisevasti. Nyt
vain kävi niin, että Islanti vaikutti minuun niin,
että se sai minut muuttamaan elämäni suuntaa."
Blurin sataprosenttinen
englantilaisuus on ollut paljolti syynä siihen, että
yhtye on kotona yhä paljon suositumpi kuin imperiumin
kaukaisissa kolkissa.
Country House -hittiä ja The Great
Escape -albumia seurannut kiertue saivat Euroopan pikku
hiljaa lämpenemään, ja viime kesänä Blur otettiin jo
Ruisrockissakin vastaan haltioituneena.
Amerikka on sen sijaan aina ollut
Blurille traumaattinen paikka. Läpimurto ei ole
jatkuvista yrityksistä huolimatta ollut lähelläkään.
Tämä on selvästi kolhinut yhtyeen ylpeyttä, sillä
The Beatlesin aloittaman perinteen mukaan brittiyhtyeiden
veri punnitaan lopullisesti vasta Atlantin
länsipuolella.
Tunnelma oli hyvin kireä syyskuussa
1995, kun Blur esiintyi New Yorkin The Academy
-teatterissa Amerikan-kiertueensa päätöskeikalla. Uusi
manner oli jälleen kerran jäänyt valloittamatta, ja
Damon Albarnia oli vielä edellisiltana uhkailtu
pistoolilla Washingtonissa.
Pahantuulisen Albarnin ja
newyorkilaisyleisön välit tulehtuivat keikalla lähes
kansainvälisen kriisin asteelle. Laulaja sanoi olevansa
iloinen siitä, että pääsee huomenna pois
"tästä teidän paskamaastanne". Yleisö
vastasi heittämällä kaljaa laulajan päälle ja
kutsumalla häntä "englantilaishomoksi".
Kireydestä huolimatta - tai juuri sen vuoksi - keikka
oli erinomainen.
"En ole ikinä ollut
varsinaisesti amerikkalaisvastainen. Mutta olen kyllä
kaikkialle tunkevaa amerikkalaista kulttuuria ja
Britannian amerikkalaistumista vastaan", Albarn
sanoo.
"Siksi uusi levymme kertoo
ihmisistä ylipäänsä, ei vain johonkin tiettyyn
luokkaan tai kansallisuuteen kuuluvista ihmisistä."
Blur haluaa nyt eroon stereotypioista. Juuri siksi se
viihtyy Islannissa paremmin kuin Britanniassa tai
Amerikassa.
"Islantilaiset ovat eniten
matkustaneita ja maailmaa nähneitä ihmisiä, joita olen
ikinä tavannut", Alex James sanoo. "He ovat
todellisia kosmopoliitteja, mutta samalla he tuntevat
oman kulttuurinsa todella hyvin ja ovat ylpeitä
siitä."
"Islannilla on pitkä ja
eriskummallinen historia, ja ihmiset tuntevat itsensä
osaksi sitä. Heillä on hyvin vahva kansallistunto, ja
se syntyy juuri siitä, että Islanti on pieni ja
eristynyt maa."
NURKKAKUNTAISUUDEN
KAUTTA TODELLISEKSI KOSMOPOLIITIKSI
Islantilaisten kautta
Damon Albarn ja hänen kumppaninsa ovat oppineet
tajuamaan, mitä kuumat virvokkeet, kiviset keksit ja muu
englantilainen kulttuuri merkitsevät heidän omalle
identiteetilleen.
Löytääkseen itsensä Blurin täytyi
olla liioitellun englantilainen. Mutta
vinttikoira-ajoista ei voi loputtomiin tehdä poplauluja.
Olisiko niin, että vasta luovuttuaan kliseeksi
muuttuneesta brittipopista Blur oppi tekemään todella
yleismaailmallista popmusiikkia?
Damon Albarn nyökyttelee päätään
ja rotkahtaa selälleen takkahuoneen sohvalle. Pitkän
hiljaisuuden katkaisee Alex, joka muotoilee viisautensa
helmen teennäisen juhlavalla Oxfordin englannilla:
"Täytyy olla ensin aidosti
nurkkakuntainen, jotta voi kasvaa todelliseksi
kosmopoliitiksi."
Antti
Isokangas
|
