Hyvät, pahat ja popin kuninkaalliset

Damon Albarnin superyhtye summaa Blairin ajan lopun Lontoon.

rittiläinen lehdistö kuvailee usein poplevyjä ilmaisulla "englantilainen", kun se tarkoittaa eksentristä, älyllistä ja keskiluokkaista. Toisinaan lehdistö julistaa levyn "lontoolaiseksi". Se tarkoittaa sitä, että levy on kirja, joka kätkee sisäänsä kuvauksia Lontoon loputtoman kerroksittaisesta kulttuurista. "Englantilaiset" ja "lontoolaiset" levyt ovat ihan oma genrensä.
    Damon Albarn, Blurin ja Gorillazin väsymätön taiteellinen johtaja on erikoistunut tähän nokkelaan, brittiyhteiskuntaa ja -kulttuuria heijastelevaan popin lajiin.
    Hänen uusi superyhtyeensä, The Clashin basistin Paul Simononin, Fela Kutin kanssa soittaneen afrobeat-rumpali Tony Allenin ja The Verven kitaristin Simon Tongin kanssa perustettu The Good, The Bad & The Queen, ja sen samanniminen debyyttilevy ovat viimeisin popsensaatio, jonka inspiraatio tulee Tony Blairin ajan Lontoon syövereistä.

Albarnin vanha yhtye Blur julkaisi myös brittiyhteiskuntaa ruotivia poplevyjä, mutta vain kaksi niistä - Parklife (1994) ja The Great Escape (1995) - onnistuivat kiteyttämään 1990-luvun puolivälin hedonistisen Lontoon. Jos niiden äänet puhuivat "estuary-englantia", Essexin miesten ja Eastendersin näyttelijöiden (itä-)lontoolaista yleismurretta, on Albarnin uuden teoksen äänessä pikemminkin hitunen Länsi-Lontoon monikulttuurista paikallismurretta.
    Siksi ei pitäisi olla yllättävää, että projektin juuret ovat äänityksissä, joita Albarn, Simon Tong ja tuottaja Brian "Danger Mouse" Burton tekivät Tony Allenin kanssa Lontoossa ja Lagosissa.

Nigerialaissyntyinen, Pariisissa asuva Allen, 66, on edesmenneen Fela Kutin ohella afrikkalaisen funkin tunnetuin tekijä. Hän otti vuosituhannen vaihteessa itse yhteyttä Albarniin, kuultuaan Blurin Music Is My Radar -kappaleen. Albarn mainitsee siinä Allenin nimeltä. "Hän sai minut tanssimaan", Albarn toistaa.
    Ottaen huomioon Allenin kanssa alunperin tehdyt äänitykset, on levylle lopulta päätynyt aika vähän Allenin soittoa.
    Kun Allenille soittaa Pariisiin ja kysyy asiasta, hän on vaitonainen.
    "Se on sivuseikka. Jos ajattelee minun intensiivistä soundiani, niin ei se olisi sopinutkaan tälle levylle", hän sanoo vaatimattomasti. Fela Kutin kanssa Allen ehti soittaa 15 vuotta, mutta siirtyi soolouralle tilanteen kiristyessä Felan Africa '70 -yhtyeen sisällä. Hän ei ole halukas vertaamaan Felaa ja Albarnia.
    "Ehkä heissä on hahmoina jotain samaa, mutta ei musiikillisesti. Felaan minä kyllästyin täydellisesti. Siksi lopetin. Minä haluan työskennellä ihmisten kanssa, jotka tekevät erilaista musiikkia kuin minä", hän sanoo.
    "Tässä levyssä ei ole kyse siitä onko kaupunki Lontoo, Pariisi vai Lagos. Se on omalla tavallaan militantti levy. Se ehkä käsittelee enemmän Lontoota kuin mitään muuta paikkaa, mutta samalla se käsittelee koko maailmaa", Allen selittää.
    "Fela on suorasukaisempi. Hän aikoi mainita nimiä. Tällä levyllä ei mainita nimiä, mutta jos levyä kuuntelee tarkkaan, niin ymmärtää kyllä mistä on kyse."

Otto Talvio
Typed up by Veikko's Blur Page
 

Back to top