Nöyryytys seuraa toistaan. Ensin oli todettava, että Bowie on vielä koristen hengissä. Vielä nolompaa on tunnustaa, että inhalla välinpitämättömyydellä kohtelemani Blur on tehnyt loistavan levyn. Pakkokos mun oli haukotella ja syljeskellä lavalle päin Blurin keikalla. Ja oliko pakko naureskella poikien onnettomalle keikkabussille, huonoille villapaidoille, tyhmille aurinkolaseille ja surkeille kredibiliteetinnostoyrityksille (lukivat Financial Timesia hotellin pihalla) samaan aikaan kun Oasikset miehekkäästi röyhtäilevät, kantoivat laatikkokaupalla ööliä residenssiinsä ja pistivät huonekaluja ikkunasta pihalle. Eikö Damon Albarnin muka-kadun-mies-look ja tavallisten kuolevaisten keskelle nöyristellen laskeutuminen ole ollut aina kymmenen kertaa ärsyttävämpää kuin Manchesterin ääliöiden "rehellinen" örkkäily? Eikö kenenkään muun mielestä Damonin ainut meriitti ole ollut seurustelu Brett Andersonin entisen heilan Justinen kanssa? Okei, okei, olin surkeasti väärässä. Blurin uusi levy on äärettömän kekseliäs, hauska, valoisa, yllättävä, positiivinen, raikas, tempovan rehvakas, alleviivaamaton, luonteva ja sympaattinen. Se on nokkela, älykäs, avarakatseinen ja kerta kerralta syvemmältä kutitteleva. Erityisesti hämmentää hetkittäinen hulluus, koiranilkisyys, itselle ja muille naureskelu. Juhlavaa syvällisyyttäkin löytyy, ainakin vähäsen. Ja halutessaan Blur tietysti osaa olla enemmän Beatles ja enemmän Oasis kuin ne kulmakarvaörkit. Semmosta.

Vilma Vainikainen