Kesti aikansa, ennen kuin kiintoisan pop-sensibiliteettinsa ja retrokaikuja karttelemattoman tyylinsä puitteissa edennyt Blur tunkeutui kunnolla allekirjoittaneen aivokuoresta läpi. Kyse onkin ollut enemmän omasta laiskuudesta ja henkilökohtaisen kovalevyn kapasiteetin täyttöasteesta kuin mistään Damon Albarnin ohjastaman ryhmän tuotannossa havaituista puutteista. Muistan hyvin hypistelleeni harkitsevasti jo aikoinaan arvostelulevyihin ilmaantunutta ensialbumia, mutta sillä erää pään avasi joku muu. Nyt on kuitenkin hyvä aika blurrata täyteen maalattua rock-tabulaansa, sillä yhtyeen levyt löytyvät naispraisseina kaupoista ja innostuessaan voi hankkia massiviista singleboksia ja erikoispainoksia tai vaikkapa kuunnella netistä jätkien oman radioaseman merkillisiä kaikuja.

The Best Ofin hitit ovat luja rautaisannos Blurin riemastuttavasti vaihtelevan laulunvärkkäyksen enemmän ja vähemmän satunnaisia hittiosumia. Vankasti 18 raidan mittaiseksi paisuva setti alkaa nerokkaan raukeasti Beetlebum -singlellä. Kappale vaikutti aikoinaan hyvin hämmentävältä MTV-powerplay-poiminnalta, mutta meni sitäkin vakaammin ihon alle kaiken tyhjänpäiväisen tanssipopin keskellä. Sen rinnalla hyperaktiivinen Song 2 on suorastaan grungea - tosin Seattlen rähjäsoundeja huomattavasti puhtoisemmin hihkuttuna. Kappaleiden nimien ja englantilaisaiheiden avoimet viittaukset 60-luvun Kinkseihin ja Small Faceseihin ovat lähes harhaanjohtavia, sillä itse laulut eivät ole mitenkään itsestäänselviä pastisseja tai edes rakastavaa lainakamaa. Myös 70-luvun Bowien ja Mott The Hooplen tunnistaa paremmin laulujen saumoista irvistelemästä. Paras yhdistävä tekijä muinaisiin sankareihin on lavean brittiaksentin ohella korostuva levytysten bändikeskeisyys. Biisit ovat koko porukan aikaansaamia, olipa äänessä kitarapartio tai orkesteroinneilla leikittelevä studiotiimi.

Monipuolisuus, riehakkuus ja sapluunoihin sovittumaton persoonallisuus ovat valikoiman valtit. Samaten lauluja leimaa terve levottomuus, joka torjuu helpoimman tavan tulkita tiettyyn tyylilajiin sävelletyt kappaleet. No Distance Left To Turn on hyvä esimerkki slovarina, jota pidetään virkeänä sähkökitaran sinnikkäällä karhennuksella, eikä viihdeorkesterin samettisoudulla. Girls & Boysin tahallisen epämuodikkaaksi rakennettu futujumppa on pirullista, mutta toimivaa pilaa. Jopa Country Housen simppeliä melodiaa on kopeloitu hassun irtonaisilla perkussioilla ja kitarabändin mutanttityöstöllä. Uusi kipale Music Is My Radar vonkaa efektivoittoisemmin ja yhtä hartaasti aalloilla, mutta ei istu vastaväitteitä kunniakkaaseen best of -seuraan.

 (4/5)                                                                                      Asko Alanen